Kuvat © tiku.

Hoidettaessa tämä hevonen ei muistuta enää ollenkaan hienosukuista, virtaviivaista juoksijaa, vaan siitä tulee pikemminkin mieleen naapurin vanha, eläkepäivistään nauttiva sonni. Derek puskee harjaa vastaan, roikottaa päätään ja alahuultaan, hörisee satunnaisesti ja varmasti kehräisikin jos osaisi. Puhtaana on kiva olla, joten oriherra ei aiheuta hankaluuksia. Vieraita ihmisiä se tutkii tarkasti ja pitää heidän puuhiaan tiukasti silmällä, muttei heidänkään seurassa laita pystyyn sen kummempaa sirkusta.
Derekin ehdoton suosikki on hikisen hiitin jälkeen hikisten kohtien kevyt harjaaminen piikkisualla. Se saa ihanan viileän, virkistävän ilman pääsemään iholle asti ja poistaa sen pienen epämukavan, kutittavan tunteen kokonaan. Loimitusta sun muuta normaalin hevosen arkeen kuuluvaa hoitoasiaa Derek ei tietenkään pelkää. Mitäs siitä hoitorutiinista muuten tulisikaan?
Jostain syystä ori on ottanut tavakseen värisyttää lihaksiaan valjastuksen yhteydessä. Tämä ei johdu kutinasta eikä pelosta. Välillä koko ori vapisee kauttaaltaan silkasta innostuksesta. Aina Derek jaksaa silti odottaa kiltisti kunnes rintaremmi roikkuu kaulalla, silojen mahavyö on kiinnitetty ja häntäremmikin on sopivasti tiukalla jo. Kärryjä se aina kääntyy katsomaan, kun ne tuodaan niin aisat pystyssä taakse, muttei ole tähän päivään mennessä edes luiminut niille. Siinä vaiheessa kun aisaremmejä kiinnitetään, Derek on hyvin levoton ja sitä menottaisi jo kovasti.

Kun vihdoin treeni alkaa, ori on aluksi pelottavan energinen. Jos sen päästää alusta alkaen paahtamaan täysillä, se väsähtää puolessavälissä. Kunhan hevosen saa ensin lämmiteltyä kevyessä hölkässä, se jaksaa juosta sitten pidemmän ajan. Derek ei itse vain ymmärrä, miksei se saa juosta kovaa heti. Lämmittelyn jälkeen poikaa onkin sitten huomattavasti helpompi treenata. Jos mennään yhdessä, kannattaa olla aina piiska mukana, koska pojan tapana on jäädä odottelemaan muita. Se on vain yksinkertaisesti pakko pitää koko ajan liikkeessä, jottei se ala tositilanteessakin tuijottamaan taakseen.
Hiitillä meno on niin hurjaa, että kunnollista, kokenutta hevosmiestä siinä kaivataan kärryille. Derek ei piittaa sitten pätkääkään pysyykö kuski kärryillä, se kyllä tietää että nyt saa juosta. Välillä hidastaminen ja pysähtyminen tuottavat ongelmia ja orin joutuu pakottamaan. Yleisestiottaen hyvähermoinen, vauhdista nauttiva kuski kuitenkin pitää hiitin ajamisest Derekillä.
Jos köpötetään koppakärryllä maastossa, orille on laitettava potkuremmi. Se monottaa kärryä saman tien säikähtäessään jotain mitätöntä, ja vaikka niin ei käykään usein, parempi aina varautua. Muuten voi ihan huoletta päästellä, Derek kun säikähtäessäänkin haluaa hyökätä eikä paeta.

Omassa lähdössään ori on maaninen. Sille tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajien totaalinen nöyryyttäminen. Aina valjastuksesta lämmittelyn läpi ja lähdön alkuun Derekin askel on niin keikkuvaa ja ponnahtelevaa, että se tuo mieleen siron kouluratsun eikä ollenkaan rämäpäistä ravurinuorta. Onneksi tämä järkyttävä virhe korjaantuu siinä vaiheessa kun aletaan volttaamaan tai hölkkäämään auton perässä.
Kun pitää juosta, Derekin päästä nollautuu kaikki muu. Tottakai se pyrkii puremaan mahdollisimman montaa vastustajaansa, mutta keskittää yli yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia energiastaan jalkojensa liikutteluun. Ori painaa menemään korvat luimussa. Kuski ei saa hermostua: käsky hidastaa ei mene koskaan läpi, joten vaaratilanteissa on muistettava sen sijaan ohjata ori ulkoradalle.
Seppele kaulassaan, valokuvassa omistajansa, valmentajansa ja kuskinsa kanssa Derek päästää ilmoille vahingoniloisen, nauravan hirnahduksen. Se saattaa hypätä puoliksi takajaloilleenkin, mutta rauhoittuu pöyhkeilemään vaakatasossa kunhan tuttu ihminen ottaa ohjasta kiinni.
Viimeiseksi ennen kuljetuskoppiin menoa Derek katsoo ympärilleen. Se näkee vain häviäjiä.