Taru on miehekkäin nainen, jota maa päällään kantaa. Sitä ei kiinnosta kauniiden puoliveritammojen harrastama koreilu ja ripsien räpyttely, vaan ennemminkin orimainen lihasten pullistelu ja käheä, kantava hirnunta. Sen askellus on vahvaa ja ryhdikästä, kuten minkä tahansa muunkin kunnon kouluratsun, mutta ulkopuolisille neidistä tulee mieleen marssiva ori eikä tanssiva tamma. Käsiteltäessä Taru onkin sitten hyvin hiljainen, vakaa ja rauhallinen. Se ei ole kovin tuttavallinen ketään kohtaan, mutta kohtelee kaikkia viileän kohteliaasti.

Hoidettaessa Taru on hyvin rauhallinen ja lähes kokonaan liikkumaton. Se ei rentoudu nauttimaan kumisualla annetusta hieronnasta, vaan tuijottaa korvat jäykkinä suoraan eteensä. Jonkun mielestä neidin ilme saattaa vaikuttaa hieman äkäiseltäkin, mutta se ei missään nimessä suunnittele järjestävänsä puremis- tai potkimisshowta. Tarun tarkoitus on vain hoitaa oma hommansa arvokkaasti ja rauhallisesti ja antaa hoitajan tehdä omansa ilman häiriöitä. Minkäänlainen taputtelu tai helliminen ei aiheuta reaktiota, mutta eivät myöskään vahingossa tapahtuvat pikkuvirheet, joista herkempi hevonen raivostuisi.
Kavioiden siivoaminenkin tapahtuu oikein esimerkillisesti. Taru pitää päänsä suorassa eikä kumarru tutkimaan hoitajan tekemisiä, vaan nostaa kavionsa automaattisesti ja pitää sen ylhäällä ja asennossa koko ajan. Sitten kun hoitaja päästää irti tamman jalasta, kavio laskeutuu omia aikojaan sopivan kitaasti ja kolahtamatta maahan ja seuraava jalka nousee maasta aavistuksen verran odottamaan puhdistusta.
Satuloinninkin voi suorittaa samalla tavalla kuin keinuhevosen kanssa, erona on ainoastaan se että keinuhevonen saattaa kallistua kesken kaiken ja Taru pysyy aivan varmasti paikallaan. Sen loputon kärsivällisyys ei petä siinäkään vaiheessa, kun aloitteleva hevosihminen onnistuu tunaroimaan ja satulointi aloitetaan kolmatta kertaa alusta. Suitsiminenkin käy aivan helposti Tarun poimiessa itse kuolaimet hoitajan kämmeneltä.

Kun tamman selkään nostetaan ratsastaja, se pysyy liikkumattomana, mutta sen silmien ilme tuntuu kovenevan ankaran päättäväiseksi. Tamma ei lähde liikkeelle sekuntiakaan ennen kuin ratsastaja on tasapainossa ja antanut selkeät, päättäväiset pohjeavut. Olkoonkin näin kuten on, että Taru ei säntää pukkiraviin kesken kaiken, mutta se ei siltikään ole aloittelijan tai pikkulapsen ratsu. Tamma on niin tavattoman äkäinen liikkeiltään, että pelottaa kokeneitakin, ellei sen tyyliä tunne entuudestaan ja sen lisäksi tottelee apuja niin ryhdikkäästi ja herkästi, että laiskoihin tuntiratsuihin tottuneet horjahtelevat jo neidin nopeassa, tahdikkaassa ravissa.
Kun lämmittelyosuus on hoidettu ja ratsastaja pysäyttää hevosen koulutreenin alussa, Taru sallii itsensä rentoutua sen ajaksi, kun sitä taputetaan ja kiitetään. Tällaiset ovat niitä harvoja hetkiä, kun Tarun rodella huomaa olevan tunteva ja ajatteleva olento. Koulutreenikin sujuu hieman rennommin kuin itse lämmittely, mutta sama stereotyyppisiin saksalaissotilaisiin miellettävä ryhdikkyys ja tasatahtisuus säilyy. Taru tekee juuri eikä vain melkein oikein, mutta pysähtyy protestiksi jos siltä pyydetään mahdottomia. Askellajit eivät ehkä ole niitä pehmeimpiä, mutta toisaalta tahdin löydettyään Tarua on helpompi ratsastaa istunnalla kuin mitään muuta tämän tallin hevosta.
Vaikka tamma ei olekaan mikään heikkopäinen puomipomppijainen, se suorittaa helppoja ratoja tyylikkäästi. Metrin korkeutta liikaa lähestyvät esteet neiti kieltää edes yrittämättä ensin, vaikka matalempia yrittääkin aina epätoivoisistakin lähestymiskulmista. Hyppy sujuu ihan automaattisesti kun Tarun saa ohjattua esteelle asti. Silti sen meno ei ole mitenkään pehmeän leijuvaa, vaan pikemminkin mahdollisimman nopeaa ja kovakouraista. Oikein paljon yrittäessään tamma painaa korvansa luimuun ja näyttää vihaista naamaa epäonnistuessaan.
Joskus ratsunkin on rentouduttava ja Tarun tapauksessa tämä tapahtuu perinteisesti maastossa. Kun lumihanki narskuu kenkien alla tai perhoset lepattavat ympärillä, Tarukin unohtaa kovan kuorensa ja kävelee kaula pitkänä ja harjaansa satunnaisesti ravistellen, kuten kaikki muutkin ratsut. Sen menossa ei ole enää samaa täsmällisyyttä ja rytmikkyyttä kuin kentällä, mutta vaihteen vuoksi aivan täysin tavallisella suomenhevosratsullakin lömtystäminen on hauskaa.

Kisapaikalla Taru-neidin käytös ei poikkea juuri lainkaan siitä, millainen se on kotona. Samalla tavalla miehekkäästi tamma pullistelee lihaksiaan harjauksessa ja satuloinnissa, samalla tavalla väliinpitämättömästi katsoo typeriä lusmuoreja, jotka yrittävät kovastikin olla isoja ja viehättäviä. Joskus se päästää matalan, yskivän hevosennaurun ripsiään räpyttelevien puoliveristen suuntaan.
Jos kyseessä on kouluratsastusta, Taru kävelee kentälle yhtä mahtipontisen näköisenä kuin kotonakin. Sille ei katsojilla ja kameroiden salamavaloilla ole merkitystä. Se osaisi tämän radan vaikka sokeanakin, ja tekisi sen hyvin mielellään ilman katsojiakin. Satunnaiset kovat äänet hieman hätkähdyttävät, jos oman radan joutuu selvittämään maneesissa eikä ulkotiloissa, mutta tuomarin ei anneta koskaan huomata tätä.
Estekisoissa neiti on hieman epävarmempi ja hakee ratsastajan tukea painamalla ohjaa aavistuksen. Ratsu tietää kyllä, ettei ole esteillä samanlainen huipputekijä kuin koulussa, mutta selvittää radan itsevarman näköisenä mikäli ratsastaja muistaa ohjata neitiä hieman tavallista painokkaammin avuin.
Kunniakierroksellaan Taru liikkuu kuin suomen herttua Juhanan suurikokoinen ori, antaen kaiken kunnian ratsastajalleen ja keräten kuitenkin huomion itselleen täydellisellä tottelemisellaan.