Ratsastaja ihailee kauniita, voimakkaita liikkeitä. Tallimestari vihaa karsinassa sotkemisen takia. Tallipoikia ärsyttää se ainainen ravan pois harjaaminen. Omistaja hehkuttaa menestyksellä. Tiina on niin erilainen eri osa-alueilla arkipäiväistä toimintaansa, että sitä ei voi vain muutamalla sanalla kuvata. Useinkaan ei riipu omista mieltymyksestä tai luonteesta, pitääkö tästä tammasta, vaan kaikki on kiinni omasta työtehtävästä. Äkäinen ja hienosteleva Tiina ei ehkä ole niitä helpoimpia hoidettavia, eikä auta asiaa ollenkaan rypemällä haassa vain huvikseen, mutta ratsuna se on kerta kaikkiaan hieno, herkkä ja hyvä.

Kun hakee Tiinan haasta, se on lähes poikkeuksetta mudan peitossa siinä vaiheessa. Aikaa tuhraantuu tuhottomasti perusharjaukseen ja tamma ei todellakaan tee mitään helpottaakseen asioita. Se ei pure tai potki, mutta osoittaa mieltään vetämällä korvansa rumasti luimuun. Kyllähän neiti pitää siitä että joku malttaa puhdistaa sitä, mutta jostain syystä se on oppinut yhdistämään harjaamisen pian alkavaan treeniin - ja mikäpä hevonen ei haluaisi laiskotella haassa päivät pitkät?
Nyrpeinkään hevonen ei voi missään tapauksessa - varsinkaan paarma-aikana - vastustaa hierovaa kumisukaa. Tiinakin, vaikka kuinka ihmeellinen onkin, sulkee silmänsä, venyttää kaulaansa ja hieroo ylähuulellaan kumisukakäsittelyssä. Minkään muun harjan kanssa asiat eivät olekaan enää hyvin. Pölyharja mukamas kutittaa ja lennättää liikaa pölyä Tiinan jalostuneisiin keuhkoihin, suka on muuten vain poissa muodista ja harjakampa nyppii ilkeästi jouhia. Kaikki on niin kertakaikkisen kurjaa, että tamman on välttämätöntä yrittää näykätä tasaisin väliajoin.
Kavioiden siivoaminen on yllätyksenä lähes normaalia. Etujalat Tiinalta voi siivota kuten miltä tahansa muultakin tammalta, mutta takajalkojaan se nyppii pois käsistä hieman useammin. Pieni läpsäys ja napakka kielto auttavat jo paljon, ja niiden jälkeen tamman takajalankin saa pidettyä ylhäällä ja paikallaan ihan vain inhimillisin käsivoimin.
Satulointi viimeistään varmistaa sen, että harjaus todellakin liittyy ratsastamiseen. Jos Tiinalla on tarpeeksi tilaa, se yrittää pukittaa satulan selästään. Hoitajaa neiti kolhaisee etujalallaan kipeästi sääreen, jos tämä ei ole tarkkana. Sen lisäksi esiintyy vielä näykkimistä ja rumaa luimimista. Satulavyötä kiristettäessä Tiina-neiti potkii takajaloilla itseään vatsaan - ja hoitajaa jalkoihin, jos vain millään yltää. Sen lisäksi tyttö on mestaripullistelija, ja sen satulavyö tuleekin kiristää vasta selästäkäsin.
Suitsiminen on vielä hikisempi homma. Tamma ei tahdo pitää päätään tarpeeksi ylhäällä jotta kuolaimet saisi sen suuhun kumartumatta itse, mutta nostaa sen aivan ylös heti kuolaimet suuhunsa saatuaan. Ainoa hyvä asia on, että Tiina todella puristaa kuolaimia tiukasti hampaittensa takana eikä yritä sylkeä niitä ulos. Periksi ei tässä kummallisessa päännosteluasiassa saa antaa ollenkaan, tapa täytyy saada kitkettyä pois. Kannattaa sitoa tamma lyhyelle narulle kiinni ja vaikka raipalla hipaisten pakottaa se nostamaan päänsä hyvälle korkeudelle. Sen jälkeen riimunaru estää tamman liiallisen innostumisen tästä päännostamistouhusta. Vetopaniikkia se ei saa.

Tiinan ratsastaja todella ymmärtää, miksi ihmeessä koko muu talliporukka viitsii kärsiä jatkuvasti ylimääräisestä vaivasta yhden ainoan tamman takia. Kyllä, Tiina on vaikea ratsunakin, mutta osaava ja päättäväinen ratsastaja saa sen menemään upeasti. Lämmittely on aina sellaista pientä pakottamistakin välillä. Tamma arvailee epäselvät avut, ja saattaa siksi tehdä väärin, mutta se yrittää aina kuunnella. Jos ratsastajalla on liian kova käsi, neiti pysähtyy kuin seinään tai aloittaa raivokkaan pukittelun. Se tietää kyllä oman arvonsa ja haluaa ratsastajankin kohtelevan itseään tarpeeksi kunnioittavasti ja lempeästi.
Yleispainotteisena Tiinakin osaa kouluakin keskitasoa paremmin. Jostain syystä se vastaa apuihin pienellä viiveellä, joten käskyt tulee ajoittaa niin, että tamma saa astua kaksi kokonaista askelta ennen kuin sen pitää vastata. Hyvä juttu on, että neiti tottelee erittäin mielellään, tosin joskus liiankin kirjaimellisesti: ravista hidastetaan käyntiin nojaamalla taaksepäin, ei puristeta samalla polvilla, koska siinä vaiheessa Tiina pysähtyy kuin seinään. Samoin pysähdyksistä lähdetään käyntiin vain eteenpäin nojaamalla ja hipaisemalla kantapäillä tamman kylkiä yhtä kevyesti kuin perhonen hipaisisi siivellään, pohkeiden puristus on käsky lähteä suoraan raviin. Muotoon neiti menee jo siinä vaiheessa, kun ohjat keritään tuntumalle ja lasketaan aavistuksen verran alaspäin. Askeleet ovat hallitut ja selvästi harkitut, tamma ei kiihdy kovaan vauhtiin edes laukassa.
Esteillä kauniit askeleet unohtuvat totaalisesti. Tarkoitus on päästä lujaa, ja Tiina tuntuu laukkaavan suoristamatta jalkojaan sekunniksikaan täysin. Se ikään kuin kyyristyy kiihdyttäessään. Askelien pehmeys jää siinä missä sirouskin. Neiti ei näytä enää hienostelevalta, korkokengin kulkevalta barbiehevoselta, vaan pikemminkin Suomen Juhana-herttuan isokavioiselta, nopealta sotaratsulta, orilta. Ratsun saa kyllä hidastamaan rauhoittumalla itse ja nojaamalla taaksepäin, mutta harva haluaa koettuaan sen täydellisen tasapainon ja uskomattoman vauhdin. Itse hyppy lähee askelta liian myöhään, jos ratsastaja ei ole tarkkana ja valmistele tammaa ennen estettä. Oikeasta paikasta lähteneenä hyppy kantaakin sitten satavarmasti yli hankalankin esteen. Kun ratsastajan katse kääntyy seuraavalle esteelle, Tiina tuntee sen ja vaihtaa suuntaa jo ilmassa. Kummallisimmatkaan lähestymiset eivät tuota ongelmia tälle tammalle, jonka tasapainosta voi antaa numeroksi vaikka yksitoista.
Maastossa sotaori muuttuu vanhaksi, elämää nähneeksi mustangitammaksi. Sen askel on varma, neiti ei kompastele edes kapealla, vaikealla polulla kovassa vauhdissa. Kunto ei ole huippuluokkaa, ja vaikka Tiina jaksaakin keveästi laukata läpi keskitason reittejä, lumihangessa tai hieman paksummassa mudassa käveleminen väsyttää sen puolessa minuutissa täysin. Vaikka ratsastaja voi tuntea miten tamman lihakset väsyvät ja pää laskeutuu alaspäin, se ei pysähdy silti, vaan yrittää päästä takaisin tukevalle polulle. Ehdoton plussa kuuluu siitä, että ratsu ei todellakaan pelkää mitään.

Käyttäytyminen kilpapaikalla vaatisi joskus enemmän jäitä hattuun. Neiti innostuu niin kovasti nähdessään tallillisen uusia oreja, jotka kaikki huutelevat sille. Se unohtaa ryppyilemisen hoidettaessa, mutta lämmittelyssä muistaa kostaa pyörimällä ahkerasti rinkiä ja yrittämällä jatkuvasti aidan yli orejen suuntaan. Jos laumanjohtajan saa selvitettyä Tiinan päähän, se rauhoittuu lopulta.
Itse kilpasuoritus riippuu lämmittelystä. Jos orit on saatu pois mielestä, ykköspaikka on varma, mutta mitäs se Tiina voisi tehdä jos komistuksia pyörii mielessä. Esteradalla se unohtaa kaiken kyllä helposti ensimmäisen esteen jälkeen, mutta miten käykään kouluratojen, kun korvat kuuntelevat jatkuvasti tallin suuntaan? No, onneksi lämmittelyssä ratsastaja yleensä saa tamman täysin tottelevaiseksi ja rauhalliseksi, eikä siinä kilpasuorituksessa ole sitten enää mitään hätää.
Tiina taitaa vähän ymmärtääkin ruusukkeiden päälle. Se näyttää aina hyvin tyytyväiseltä itseensä, jos saa seistä muiden hevosten kanssa rivissä ja vastaanottaa sen sinivalkoisen ruusukkeensa. Ratsastajaa tuppaa hävettämään kun tamma kesken muiden onnittelemisen päästää ilmoille oman vahingoniloisen hirnuntansa ja pukittaa kunniakierroksellaan omahyväinen ilme naamallaan.