ERJ, t01, 250609

Tarinat



Luokka 1


Oresama (VRL-2753) - Serenin Staffimiehetär VH-62516

"MI-RO-KUUU!!"
Olin tukehtua kahviini kun kuulin hänen äkäisen äänensä noin sadannen kerran sinä päivänä. Kiirehdin lykkäämään vielä höyryävän juomani tallikämpän kuluneelle, paperipinojen painon alla natisevalle pöydälle ja kyykistymään sen jälkeen sohvan viereen piiloon.

Pidätin henkeäni kun hullu työnantajani rämähti ovesta sisään. Kuulin, että hän potkaisi natisevan oven auki sen sijaan että olisi käyttänyt valittavaa, ennen kullanväristä, nykyisin homeenvihreää ovenkahvaa. Se tarkoitti että hänellä oli syli täynnä... ...töitä.
Minulle.

"MIRO! MIRO!"

Pidätin henkeäni ja suljin silmäni. Turhaan. Tottakai hänen laserkatseensa tavoitti mustan hiustupsuni, joka juuri ja juuri näkyi vaalean sohvan käsinojan yli huomiotaherättävänä. Jokin saappaanvarrelta tuntuva ja haiseva lämähti kiukkuisesti takaraivooni. Vaikka olinkin häntä viitisen vuotta vanhempi, kaksikymmentäyhdeksän, tunsin olevani taas viisivuotias pikkupoika omenavarkaissa. Nousin varovasti ylös.

"Mulla on kisat huomenna", varusteitaan kantava Oresama sanoi pahaaentelevästi.
"Tiedän, sir"
"Joo, mä oon miehekkäämpi kun sä, mutta ei silti tarvi sanoa sir."
"Neiti", korjasin nopeasti ja hieroin jomottavaa päätäni likaisella kädelläni.
"Voi kuule, varokin sanomasta noin..."
"Oliko sulla mulle jotain ekstratöitä?"
"Ei ollenkaa..."

Huokaisin jo helpotuksesta, liian varhain. Hänen merenväristen silmiensä teräskatse pyydysti minut jo ennen kuin ehdin ajatellakaan istumista ja kahvini loppuun juomista.

"Sä oot kadottanu mun ratsun", työnantajani sanoi vaarallisen kepeästi ja iloisesti.
"Se on... Haassa!"
"Sen piti olla tallissa. Sitä ei oo. Ja mä katoin kaikki haat."
"Voi..."
"Hae se. Mä pidän kahvitauon", hän ilmoitti ja heitti kilpapukunsa ja ainoat ehjät saappaansa sohvalle minun paikalleni. Hymy oli itsetyytyväinen.
"Mistä?"
"Voi kuule. Se ei oo mun ongelma. Kunhan se on ehjä ja toimii huomenna."

Oven pieni, likainen ikkunaruutu sälähti, vaikka suljin oven takanani rauhallisesti. Paikka hajoaisi varmasti käsiin pian. No, ensin olisi pakko löytää se hevonen. Ei Oresama itse sitä etsisi, ja tästähän minä palkkani sain. Hulluutusten sietämisestä. Sitä paitsi, mielummin etsin karannutta tammaa naapurin porkkanamaalta kuin kiillotan sen kisavarusteita pölyisessä satulahuoneessa stressaantuneen työnantajan hengittäessä niskaani...

Aivan upean mielenkiintoisesti kerrottu tarina! Teksti oli sujuvaa, hyvin kuvailtua ja kerrottua ja sai myös hymyn huulille, pientä ääneen hihittelyä en voinut estää tuossa kumisaappallaa takaraivoon mäiskintä kohdassa. Loistava tarina jota luki mielellään moneenkin kertaan!
- Liq.


Raven Slade (VRL-9656) - Carusos Charlye

Kirkas, lähes sokaiseva valo syttyi tasan kello kuusi. Ruokintakärryjen kolina ilmoitti salamana kaikille aamupalasta ja yhtäkkiä talli täyttyi vaativalla kolinalla. Ahneet ja nälkäiset ponit huusivat minkä keuhkoistaan saivat. Itse nousin hitaasti ylös ja venyttelin jalkojani ja siipiäni. Olin näköjään taas nukkunut oikea siipi rutussa, ärsyttävää. Saatuani kaikki jalkanikin hieman vetreämmiksi ponnistin ikkunalaudalta ja lensin kattopaarulle vertailemaan aamiaisvaihtoehtoja. Kolmannessa karsinassa vasemmalla Xixen ruuansulatus näytti olevan hyvässä kunnossa, samoin parin karsinan päässä asustavan Krokon. Päätin kuitenkin luottaa tuttuun ja turvalliseen ja lennähdin ketterästi tallin toiseen päätyyn. Laskeuduin Charlyen juomakupin äärelle, ori itse maiskutteli tyytyväisenä aamukaurojansa ja oli juuri nappamaisillaan saamiaan heiniä. -Huomenta pentu! tervehdin sitä ja otin huikan vettä. Charlye nosti päänsä suu täynnä heinää. -Uoometa, se vastasi yhä pureskellen. Ei minkäänlaisia ruokatapoja.. Viimein se sai suunsa tyhjäksi ja katsoi minua hieman nolona. -Sori, se mutisi. -Mua vaa jännittää nii paljo, mennää tänää Lancen ja Ellin kaa ekaa kertaa kisoihin! se selitti innoissaan. Ori otti taas ison tukon heinää lattialta ja vilkaisi sitten minua. -Jaa, no sehän selittää paljon, vastasin hymyillen ja vilkaisin karsinan oikeata nurkkaa. -Toivon ettei se kuitenkaan vaikuta aamiaiseni laatuun, sanoin sille ja tunsin vatsani hieman murisevan. Ponnistin taas ilmaan ja laskeuduin yhä lämpimälle lantakikkuralle. Söin tapani mukaisesti nopeasti, sillä minulla oli miljoona asiaa hoidettavana tänään, nyt näköjään myös kilpailuista tarinoimisesta tallin nuorimmille.

Kivasta näkökulmasta kerrottu tarina joku eteni sujuvasti. Olisin ehkä toivonut hiukan enemmän kuvailua itse kisavalmisteluista, mutta täytyy myöntää että loistava tarina kaiken kaikkiaan!
- Liq.



Luokka 2
Tämä luokka oli hankala tuomaroitava. Olisin halunnut laittaa molemmat osallistujat ykkössijoille: tarinat olivat hyviä ja mielenkiintoisia ja loistavista näkökulmista kerrottuja. Tulokset pitkällisen pähkäilyn jälkeen kuitenkin tulivat tällaisiksi.
- Oresama


Raven Slade (VRL-9656) - Carusos Elysie

Tuijotin väsyneenä tyhjää tienpätkää ja haukottelin syvään. Olin vaaninut aamu kuudesta asti vakiopaikallani, läheisen pikkukaupan mainoskyltin takana. En ollut nähnyt ketään koko aamuna, en edes postimiestä, joka sentään joskus käytti tätä tietä. Vilkaisin autoni kelloa, se näytti puoli yhdeksää. Jos seuraavan puolen tunnin aikana ei tapahtuisi mitään minä lähtisin kahville. Paloin halusta päästä hieman jaloittelemaan. Olin juuri vaihtamassa radiokanavaa kun joku iso ja musta vilahti silmäkulmassani. Nostin hämmästyneenä mutta myös hieman innoissani katseeni pois radiosta, tätä olin odottanut koko aamun, kaahaaja. Käänsin avainta virtalukossa ja polkaisin kaasua samalla kun laitoin pillit soimaan. Kaahaaja oli ehtinyt jo suhteellisen kauas ja minun piti painaa oikein kunnolla kaasua, että pääsisin edes hänen vauhtia. Nyt tarkastelin autoa enkä voinut uskoa silmiäni. Kyseessä oli musta, suurikokoinen rekka ja siinä oli kyljissä jotakin tekstiä, joista en tosin saanut selvää. Rekisterikilpi oli yllätykseni suomalainen joten ihmettelin rekan huomattavaa ylinopeutta, sehän kiisi miltein sata kilometriä tunnissa, vaikka tiellä oli selvä seitsemänkymmenen kilometrin rajoitus. Tuollainen tankki ei häävillä kyllä pysähtyisi. Yllätykseni rekka hidasti vauhtiaan miltein heti, kun pääsin se perään. Lopulta se myös pysähtyi varovasti tiensivuun ja minä tein samoin. Odotin, että kuski sammutti moottorin ennen kuin tein samoin ja avasin oveni. Kävellessäni rekan ovea kohti ehdin katsoa itse rekkaa paremmin. Voi hemmetti, hevoskuljetusauto! Tämä se vasta tästä aamusta puuttuikin, kiukkuisten ravi-ihmisten moitteet ja kiroilut.. Jos se on se himskatin hullu Peltosen-pappa annan sille pelkän varoituksen ennemmin kuin jään kuuntelemaan sen kiukkuisia valituksia maalaispoliiseista. Saavuin ovelle aivan liian nopeasti. Luoja auta, ajattelin kun koputin oveen. Ovi avautui nopeasti ja yllätyin perin pohjaisesti kun ajajana olikin nuori, mustatukkainen nainen. Hänellä oli päällään puhdas valkoinen paita sekä farkut ja hänen pitkähköt hiuksensa oli kietaistu huolettomasti ponnarille. Hän hyppäsi vaivatta ulos ison auton kyydistä ja katsoi minua kysyvästi mutta samalla hieman kiukkuisena. Voi pojat, tästä ei kyllä seuraisi hyvää.. -Päivää neiti, tervehdin ja hymähdin hieman. Nainen risti kätensä rinnan päälle. -Päivää, hän vastasi muttei hymyillyt. Auton sisältä alkoi kuulua pauketta ja hirnumista. Nainen vilkaisi hieman huolestuneen näköisenä autoa ennen kuin avasi taas suunsa. -Oliko sinulla jotain asiaakin? hän kysyi yhä autoa katsellen. Yritin koota itseni. -En kai minä huvikseen ihmisiä pysäyttele. Tiedättekö paljon tämän tien nopeusrajoitus on? Seitsemänkymmentä kilometriä tunnissa ja te ajoitte miltein satasta ja vielä näin suurella autolla, sanoin ja viittasin autoa. Nainen katsoi huolestuneena kelloaan. -Mun pitäis jo olla Surmakalliolla, hän mumisi ja vilkaisi taas minua. -Tiedän tasan tarkkaan nopeusrajoitukset, tää oli vaa hätätapaus. Mun pitäis olla tunnin päästä radalla ja kaikki kolme ponia on viel autossa. Nää on niiden ekat kisat ja haluisin ehtii lämppää ne kunnolla enne ku päästää radalle. Oltais lähetty jo kaheksalta mut Elli jännitti nii paljo autoo et piti huokutella sitä tunnin. Drait käski ajaa kovaa, iha niinku en olis. Täl tiel ei koskaa oo kyttii, varsinkaa torstaisin. Antasiks sä vaa ne sakot nii voitais jatkaa matkaa, hän pulisi nopeaan tahtiin ja mietin missä vaiheessa hän veti henkeä. Hevosihmiset, oikeita maanvaivoja. -Teidän ei pitäisi todellakaan ajaa niin kovaa, varsinkin kun on tuollaisesta autosta kyse. Vastuullinen ajaja ei myöskään ota tuollaisia neuvoja keneltäkään. Missäs tämä Drait on, haluaisin hieman jututtaa häntä. Teille kirjoitan kahdensadan euron sakot, sanoin tiukkaan äänensävyyn, jotta tekisin hänelle selväksi, ettei hän ajaisi enää nii holtittomasti. Olin juuri kirjoittamassa sakkoja kun ovi kävi taas ja auton toiselta puolelta käveli pitkä ja lihaksikas mies joka mulkoili minua ikävällä katseella. Hän asteli naisen taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille. Hänelläkin oli tummat hiukset, tosin ne olivat paljon lyhyemmän. Toisin kuin naisella, hänellä oli päällään pitkä musta paita, jonka helma ulottui miestä pohkeisiin saakka. Jaloissaan hänellä oli haalistuneet farkut. Nainen hymyili hieman. -Drait, avomieheni, hän esitteli ja painoi kätensä tämän käsille. Mies hymähti hieman kun tunsi naisen kädet käsillään. -Rav, mene sä vaa jo autoo, kato vaik et kukaa ei oo kuollu järkytyksest. Mä voin hoidella tän, hän sanoi pehmeällä mutta ihmeen uhkaavalla äänensävyllä. Nainen nyökkäsi ja katsoi hetken miehen selkeäpiirteisiä kasvoja ennen kuin kapusi taas autoon ja katosi jonnekin sen uumeniin. Molemmat miestä oli seurannut häntä katseellaan ja tämän huomatessani tajusin miehen taas katsovan minua jäätävällä katseella. Jep, hevosihmiset tietävät aina hankaluuksia...


Unnur (VRL-6501) - Trollsklo Gudrun VH-40215

Tuolla hän nyt hyppäsi, sen hullun pienen ponin selässä. Miksi olin ylipäätänsä suostunut katsomaan kilpailuja, jotka eivät olleet mitenkään erikoiset, yhdet muiden joukossa vain. Saatoin vain puristaa penkin reunoja katsomossa ja toivoa parasta. En missään tapauksessa ole hevosvihaaja, kun tyttärelläni on oma talli, ja olenpahan joskus ollut itsekin rauhallisen hevosen selässä käynnissä. Mutta esteratsastus menee täysin yli ymmärrykseni. En kertakaikkiaan kykene käsittämään, kuinka hän uskaltaa ratsastaa noiden esteiden yli, vieläpä noin arvaamattomalla ponilla. Tuosta tammasta kun ei koskaan tiedä. Onhan se hypännyt elämänsä aikana vaikka mitä, mutta se on niin villi. Herranen aika nyt se hyppäsi sivulle ilman mitään näkyvää syytä! Kyllähän tyttäreni pysyy tuolla selässä, mutta ei sitä tiedä koskaan... Voi herran jestas, nyt se poninkuvatus kieltäytyi hyppäämästä ja tuomari viheltää. En minä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta en vain pysty katsomaan enää. Muu yleisö taputtaa, se kaakki siis ilmeisesti meni yli kuitenkin. Uskaltaisinkohan kurkistaa - voi mikä vauhti, ei, ei, tämä on kidutusta. Jos vain hän olisi valinnut jonkun toisen ponin ratsukseen... Tuo tamma on paholaisen luomus, muistan kyllä kuinka monesti se heitti tyttäreni alas koulutusvaiheessa... No nyt yleisö taputtaa taas, ja tuomari kuuluttaa seuraavan ratsastajan radalle. Minun täytyy mennä kysymään, onko tyttäreni kunnossa. Tuolla hän näyttää olevan ihan tyytyväinen, en käsitä, en kertakaikkiaan. Ponihan melkein heitti hänet selästään useampaan kertaan, kuinka hän voi olla noin huoleton!



Luokka 3

Amar (0408) - Emmiina KIR VH-33301

"Munpa äiti pärjää kisoissa varmana paremmin kuin teidän äitit", totesin laidunkavereilleni odotellessamme iltarehuja laitumen portilla. "Ai miten niin, sehän on vaan sellanen romuluinen ja karvanen suokki, ei sellaset meidän hienoja puokkimammoja paremmin pärjää", nälväistiin vastalause nimeltä mainitsemattoman puoliverineitokaisen nyrppähuulien välistä.

"No mutta se on harjotellut NIIN kovasti! Ja Amarkin kehui miten ne tulee yhdessä voittamaan koko potin huomenna Zurückin kisoissa - mun äiti on vaan NIIN taitava, niin se Amar sanoi!" aloitin äitini puolustelun vähän muita nenäpiitäni pitkin vilkuillen. "No ainahan se kehuu kaikkia: munkin äidistä se aina sanoo että miten loistava ratsu se on", puuttui puheeseen toinen puoliverineitokainen. Nyt oli minun vuoroni nyrpistää turpaani ja tuhahtaa vähättelevästi.

Kohta tuo "romuluinen ja karvainen" äitimammani Emmiina KIR tallustelikin paikalle ja kutsui minua hyppimään kanssaan muutaman kaatuneen puunrungon yli: "loistavaa treeniä huomiselle!" Ennen kuin pinkaisin vauhdilla äitykkäni perään, ehdin nähdä puoliverineitojen silmien pyörivän varsin epäkunnioittavasti päässä. Tästä sisuuntuneena puuskahdin äidilleni vähän kauempana: "hyppää nyt niin kovaa ja korkealta kuin ikinä osaat, joohanjoohanjoohan?!"

Ja äitinihän hyppäsi fiksuna tyttönä niin että näin muiden hevosten leukojen loksahtelevan ja silmien toljottavan hämmästyneenä tuota ruskeaa salamaa joka viiletti pitkin tasaista laidunmaata ja yli niin pienien risujen kuin paksujen puunrunkojenkin. Lopulta kaiken estekelpoisen yli oli hypitty ja oli aika palata portille ruokailemaan. Siellä ruokia jakavat tallityöntekijät ylistivät mammaani toinen toistaan kovempaan ääneen nähtyään loikintamme, enkä voinut kuin vahingoniloisena röyhistää rintaa nuorille puoliverisille, jotka korvat luimussa varsin tyytymättömän näköisinä mussuttivat jo iltarehujaan. Tässä tilanteessa ei tainnut pitääkään paikkaansa sanonta "hyvä ruoka, parempi mieli".

Hyvin suloisesti ja hauskasti kerrottu varsan näkökulmasta. Voittajan valinta oli erittäin vaikeaa, mutta kyllä sympatiapisteet sai äitiään hanakasti puollustava varsa. Hauska ja mielenkiintoinen tarina, loistavaa työtä!
- Liq.

Oresama (VRL-2753) - Mörkövaaran Partajehu VH-54447

Ei ole helppoa olla hevosnaisen avomies.

Arvatkaa miltä tuntuu raataa kisoja edeltävä päivä niska limassa lantaa haistellen ja kärräten kun joku vain ratsastaa kohti maastolenkkejä suosikkihevosellaan ja väittää että ei ehdi millään siivoamaan, koska mukamas viimehetken virheidenkorjaus on tärkeää puuhaa. Mistä vetoa, että oikeasti koko muija vain istuskelee rannalla ottamassa arskaa hevonen puuhun vedenrajaan sidottuna eikä oikeasti harjoittele mitään laukkaa siellä rannalla. Tekosyy sinne lähtemiseen oli se, että siellä on muka enemmän tilaa kuin kentällä. Hyvänen aika, minä, sen puoliso, olen sille naiselle maksanut kaksi isoa kenttää ja maneesin!

Toinen juttu on pakkaaminen. Mikään ei ole ikinä hyvin, sininen arkku on tarkoitettu harjoille eikä varusteille, punaiseen arkkuun ei saa laittaa suojia vaan ne pitää laittaa harjojen kanssa siniseen. Itse ei neiti kyllä pakkaa, koska pitää tarkistaa aikataulua tallikämpässä, eli oikeasti siis juoda kahvia tallimestari seuranaan ja pyöritellä peukaloitaan. Kyllä minä sen tunnen, ei se siellä kyllä ainakaan töitä tee! Tallimestarin kanssa voi pelehtiä.

Illalla sitten minutkin, miesparka, passitetaan ratsastamaan, vaikken erityisesti edes pidä hevosista. Tälle jobille selitys on sitten siinä, että ihanalla avovaimollani on muuta duunia, johon minä en kelpaa, mutta tallimestari kyllä. Minä kyllä tiedän mihin se duuni oikeasti liittyy, mutta enpäs piruuttanikaan mainitse yhtään mitään!

Kun ollaan menossa nukkumaan, niin tottakai sitä ukkoparkakin haluaa vähän hellyyttä ja kiitosta osakseen, mutta eipäs heru edes hyvänyönsuukkoa mistään muusta nyt sitten puhumattakaan. Kuulemma kilpailut stressaavat ja on aikainen herätys ja klassisesti särkee myös päätä. Kyllä minä ne päänsäryt tiedän.

Aamukuudelta sitä pitäisi herätä kahvia keittämään morsiamenalulle, oikein pullaakin varmaan pöytään laittaa, koska se nainen pakkaa olemaan niin äkäinen aamuisin. Se raahustaa itse silmät umpeen muurautuneina vessaan ja sen jälkeen kun itse yrittää päästä aamutoimiaan tekemään niin kaasunaamarin tarvitsisi ihan oikeasti.

Kyllä, hevosnaisen avomiehenä ei ole helppoa.
Onneksi en ole sitä.
Olen se tallimestari, jonka kanssa hänen vaimollaan on muuta duunia.

Loistavaa kerrontaa, kuvailua ja mielikuvituksen käyttöä! =) Nautin tarinan lukemisesta, eikä siihen kyllästynyt vaikka sen lukikin pariin kertaan. Jälleen plussapisteet tuomarin hyvälle tuulelle saamisesta!
- Liq.

Raven Slade (VRL-9656) - Carusos Lancelot

Lähestyimme hyvää vauhtia kohti kohtuu korkeaa okseria. Tunsin hiekan ja viiman iskeytyvän minua vasten, laukkasimme todella kovaa. Ylempää kuului innokasta hengitystä sekä keskittymistä. Tavoitimme okserin ja yhtäkkiä me lensimme. Sen pienen hetken tunsin itseni höyhenen kevyeksi. Sitten lähestyimme taas maata ja jatkoimme matkaa. Hiekka pöllysi kun hidastelimme. -Eiköhän tämä riitä tältä päivältä, kuului huohottava ääni ylhäältä. Ei, ei vielä! Vielä kerran, hei pliis! Mutta aneluni eivät vaikuttaneet mitenkään tilanteeseen, tummahiuksinen nainen hyppäsi alas selästä ja lähti taluttamaan poniaan. Kävelimme muutaman kerran kentän ympäri ennen kuin nainen antoi ponin ohjat nuoremmalle tytölle, jolla oli kullan keltaiset hiukset. Hän kävelytti ponia vielä kerran kentän ympäri ennen kuin avasi portin ja lähti kävelemään tallia päin. Tallissa tyttö vie ponin karsinaan ja alkoi ottamaan suitsia ja satulaa pois. Hän laski tavarat karsinan oven viereen ennen kuin otti myös martingaalin pois. Sen jälkeen hän huomasi minut ja kumartui viereeni. Hän repäisi tarrani auki käden käänteessä ja nosti minut käteensä. Hän teki veljelleni samoin ja pudotti meidät sitten lattialle. -Auts! veljeni huudahti kun kopsahti betonikäytävälle. Minä olin onneksi laskeutunut purujen päälle, joten en saisi todennäköisesti edes naarmua. Tyttö oli kadonnut näkösältä luultavasti viemässä satulaa ja suitsia paikalleen. Pian hän jo palasi ja nosti minut ja veljeni ilmaan. Hän käveli ulos ja laski molemmat maahan. Tämä oli tuttua, kohta hän ilmestyisi kulman takaa pitkä vihreä letku kädessään ja saisimme perusteellisen pesun. Sopi minulle, minussa oli vieläkin hiekkaa ja se kutitti. Pian tyttö tosiaan käveli kulman takaa pidellen letkua. Hän nosti veljeni maasta ja kasteli tämän läpimärksi. Tämän jälkeen hän otti kostean juuriharjan ja alkoi jynssätä veljeäni joka paikasta. Kuulin kuinka hän mumisi jotain kiiltävästä ja kilpailuista. Pian oli minun vuoroni ja sain käydä läpi saman prosessin. Pesumme jälkeen hän asetti meidät aurinkoon että kuivaisimme. Imin lämpöä itseeni, vesi oli jääkylmää. -Ota sisko kunnolla aurinkoa, veljeni sanoi innoissaan. Vilkaisin häntä. -Kuinka niin? kysyin ihmeissäni. Yleensä hän ei paljoa lörpötellyt. Hän virnisti. -No ku toi tyttö tossa höpötteli itsekseen jotain kilpailuista, joihin mekin kuulemma lähdetään. Voiks sä kuvitella, kilpailut! hän kertoi nyt lähes hysteerisesti. Jos minulla olisi silmät ne olisivat nyt pulpahtaneet päästäni. -Ei oo totta, kilpailuihin! Mä oon aina halunnu lähtee mukaa! huusin reimusta ja suorastaan säteilin. Olin jo tehtaalta valmistuttuani haaveillut kilpailemisesta ja nyt pääsisimme viimein ihan oikeisiin kilpailuihin. Tärisin innosta ja veljeni naurahti. -Hei ota iisisti ja ota aurinkoo. Meiän pitää olla edustuskunnossa radalla.

Vau, todella mielenkiintoinen näkökulma! Enpä ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi miltä kisavalmistelut suojien näkökulmasta näyttävät. Sujuvaa ja mukavasti luettavaa tekstiä!
- Liq.



Luokka 4

Unnur (VRL-6501) - Dannielynn BJD

Emäntäni vaikuttaa hermostuneelta tänään. En tiedä, mikä häntä vaivasi, kun hän aamulla heräsi. Haistoin jo kauas, että hän ei ole tänään ihan tavallinen itsensä. Eilen illalla hän vietti tuntikausia tallissa puunaten hevostaan. Minä katselin vierestä hämmentyneenä. Tavallisina päivinä hän ei vietä tallissa puoliakaan siitä ajasta. Minuakaan hän tuskin huomasi, mutta jotta hän ei huolestuisi, en viitsinyt nostaa meteliä. Mutta jotain outoa on ilmassa. Paitsi että hän käyttäytyy oudosti, hän myös nousi tänään sängystä tunteja aikaisemmin kuin normaalina aamuna. Yleensä en koskaan pääse aamulenkille ennen kahdeksaa, mutta nyt aurinko on tuskin noussut. Ehkäpä saisin tänään huijattua häneltä enemmän ruokaa... Jos näytän oikein nälkäiseltä, hän ehkä luulee unohtaneensa ruokkia minut eilen ja saan tupla-annoksen. Mutta toisaalta... tuskinpa. No aina kannattaa yrittää. Hei - minä haluan edes normaalin ruokani! Hei! Olen nälkäinen! Kuuletko! Emäntäni! Ei tämä voi olla mahdollista! Nyt hän kuitenkin vaatii minua menemään autoon. No eipä tässä kai muu auta, vaikka vatsani on kyllä toista mieltä...

Minneköhän olemme matkalla? Voisin vaikka nukkua... Auh! Missäs me olemme? Voi, kamalasti hevosia, ihmisiä, autoja, kaikkea! Ja kaikki käyttäytyvät kummallisesti, he näyttävät kiireisiltä ja ilmassa on selvästi jännitystä. Mutta ehkä tästä päivästä tuleekin ihan onnistunut, tuolla on toinenkin koira! Täytyy mennä tervehtimään, ehkä saisin hänestä seuraa, kun emäntäni pyörii vain hevosensa kanssa... Tuo toinenhan näyttää ystävälliseltä. Leikitäänkö? Ihanaa! Ainakin saan leikkiä, ja hän ei ole kummallinen, vaan ihan tavallinen. Niin kuin minäkin. Tule, juostaan! Voi ei, kuka tuo vihaisen näköinen mies on? Meidän olisi ehkä paras piiloutua, vai mitä luulet...? Tuolla näyttäisi olevan peräkärry, mennään sinne! Nopeasti nyt! Mitä? Mikset tule, pelkäätkö autoja? Oho voi hyvänen aika, olisit nyt sanonut, että siellä on hevonen, se melkein potkaisi minua! Kuule, mitä jos vain menisimme jonnekin nukkumaan, kunnes tämä kaikki hyörinä on ohi? Tämä ei sovi koirille ollenkaan, vai mitä mieltä olet? Oletko sinä täältä? Tiedätkö, minne meidän kannattaisi mennä lepäämään? Selvä, minä seuraan sinua. Onpas mukavan pehmeä ja lämmin paikka. Vaikka heinät kyllä vähän kutittavat... Mutta ei hassumpi. Mmmh... Nukuttaa....

"Rapsuuuuu! Tänneeeee!" Voi sentään, se on emäntäni, hän kutsuu minua... Kaipa minun on mentävä, hei kaveri. Oli hauska tutustua! Minua kutsutaan, täytyy mennä. Juoksujalkaa riensin emäntäni luokse, joka viimein muisti taas minutkin. Hän ei ollut enää yhtään oudosti käyttäytyvä, vaan näytti iloiselta. Tästä helpottuneena hypähdin häntä vasten ja nuolin hänen kasvojaan, emäntäni oli tullut takaisin! Yleensä en saa hyppiä, mutta koska emäntäni on selvästi ylitsevuotavan iloinen, en voi sille mitään. Eikä se häntä näy tänään kovin paljon haittaavan. Saisinkohan kotona ruokaa, saisinpa. Nälkä todellakin kurnii vatsassa... Iloisesti hyppään autoon, kun emäntäni minut sinne komentaa, loppupäivän voisin hyvin vain nukkua, tälle päivälle on ollut kerrassaan tarpeeksi seikkailua....

Oresama (VRL-2753) - Mörkövaaran Leijonaraita VH-48308

Nopeasti piiloon, nopeasti piiloon, on kissa sieltä tulossa ja se ei pidä siitä että syön hevosten kaurat, vaikka olen näin pieni ja söoö siimahäntä! Mutta ei kissa kyllä kopise noin kovasti...

Kummallista...

Tuo on hevosen ääni, mutta ei kukaan niitä tähän aikaan vielä ota ulos karsinoista... Eikä kukaan niitä ruoki vielä. Voin syödä muutamia jyviä tässä kaikessa rauhassa ennen kuin on aamuruokinnan aika. Mutta ihmisen askeleet lähestyvät... Maiharit tallovat tallikäytävää!

Huh, ehdin piiloon juuri kun ovi narahti auki.

Kisapäiväkö? Ainakin satula näyttää erilaiselta kuin yleensä. Kiiltää hienona, vaikka yleensä nuo menevät ties millä kummallisilla, reikäisillä satulantekeleillä jotka ovat kuluneet jo minun isoisoisoisäni hampaiden työstäminä... Sitäpaitsi eilenkin satulahuone haisi saippualta...

Hyvä. Kisapäivänä kukaan ei huomaa minua, vaikka palaankin sankoon syömään. Voin viettää tässä vielä tunteja!

ulkosun ja kuvan © Eveliina K 2007   kuvien ©   Luvaton kopiointi on rikos !